Ihmeistä suurin

Updated: Jun 1



Olen 24-vuotias Savonlinnalainen sairaanhoitajaopiskelija, nyt tosin äitiyslomalla. Kun tapasimme mieheni kanssa, tiesin, että tämä on se ihminen kenen kanssa haluan olla ikuisesti, ja kenen haluan olevan tulevaisuudessa tulevien lapsieni isä. Pian tapaamisemme jälkeen muutimme jo yhteen, ja kohta meidän pieni ihme jo ilmoittikin asustelevansa masussani. Monen korvaan tämä kaikki tapahtui pelottavan nopeasti, jopa omaani, mutta kun toisen tietää olevan se oikea, voi olla vain luottavaisin mielin. Missään vaiheessa raskautta en ollut huolissani siitä, että kuinka me pärjäämme, kun yhteistä elämää on takana vasta vähän aikaa. Päin vastoin, minulla oli erityisen luottavainen olo kaiken suhteen, sillä olin löytänyt vierelleni niin huolehtivan, kultaisen ja järkevän ihmisen. Yksinkertaisesti tunsin vain, että juuri tässä ja tämän ihmisen kanssa minun on hyvä olla.


Raskauteni tuntui niin suurelta ihmeeltä, sillä takana oli monen vuoden kivut ja hoidot endometrioosin takia. Monet lääkärit olivat sanoneet minulle jo 15 vuotiaasta lähtien, että kohdallani voi olla hankalampaa saada lapsia sairauteni takia. Suurin pelkoni elämässäni oli se, etten voisi koskaan saada lapsia. Kun taas kerran menin päivystykseen kovien vatsakipujen takia toukokuussa 2018, koko elämäni muuttui sekunnissa. Lääkäri kertoi, etteivät nämä kovat kivut tällä kertaa johtuneetkaan endometrioosista, vaan vatsassani kasvoi meidän pieni suuri ihme. En voi pukea sanoiksi sitä tunnetta, miltä minusta sillä hetkellä tuntui. Samaan aikaan koko kehoni valtasi uskomaton onnellisuus ja kiitollisuus, mutta samaan aikaan alkoi myös valtava huoli tästä pienestä; kuinka voisin tehdä kaikkeni että raskaus menisi hyvin, sekä kuinka minä osaisin huolehtia niin pienestä rakkaasta. Tämä kaikki tuntui vaan niin ihmeelliseltä, ja tämä pieni oli meidän oma ihme!




Raskaus meni loppuun saakka hyvin ilman sen suurempia vaivoja, lukuun ottamatta normaalia raskauteen kuuluvaa pahoinvointia. Vauva vilkutteli jokaisessa ultrassa meille iloisesti ja hänellä oli kaikki oikein hyvin. Ainoastaan hänen tyylinsä olla vatsassa oli väärä, hän nimittäin viihtyi istuma-asennossa, eli perätilassa. Lääkärin tekemästä kääntöyrityksestäkään huolimatta vauva ei suostunut kääntymään vatsassa, ja lopulta sain synnyttää vauvan alakautta perätilassa. Olin ajatellut päässäni synnytyksen erilaiseksi. En ollut koskaan kuullut keneltäkään tutulta, että synnytyksessä olisi tullut mutkia matkaan, ja siksi ajattelin koko ajan, että varmasti myös oma synnytykseni sujuu hyvin. En missään vaiheessa jännittänyt sitä etukäteen. Synnytys eteni normaalisti, mutta ponnistusvaihe venyi ja lopulta vauva jäi päästään ”jumiin”, eikä päätä meinattu saada ulos.


Lopulta toinen lääkäri sai vauvan pään syntymään, ja se mielikuva joka minulla oli lapsen syntymästä, muuttui sekunnissa, kun näin lääkäreiden vievän kiireesti velttoa elotonta lastani toiseen huoneeseen. Kuulin vain lääkäreiden sanovan vauvan olleen tyttö, muuta en lapsestani tiennyt. En tiennyt, oliko minusta juuri tullut pienen tyttölapsen äiti, vai oliko minun prinsessastani tullut enkeli. Se pelko oli aivan erilaista kuin koskaan aijemmin, kun ajattelin vain mielessäni, että annan vaikka oman henkeni, kunhan tämä pieni tyttö vain selviää.






Minuutit kului, ja aika tuntui niin pitkältä. Minua lohdutti ajatus, että sattuipa mitä tahansa niin mieheni, lapsen isä oli meidän pienokaisen kanssa koko tämän ajan toisessa huoneessa. Pitkän puolituntisen kuluttua nämä elämäni kaksi rakkainta asteli huoneeseen jossa olin, ja sain pienokaiseni vihdoin syliini. Hän katsoi silmät suurina minua ja näytti niin pirteältä. En voinut uskoa että siinä hän nyt oli, täydellinen pieni ihme sylissäni, jota olin kantanut sisälläni 9 pitkää kuukautta.


Äidiksi tulemisessa minua eniten ihmetytti se valtava rakkaus ja huoli. Vaikka sitä tiesi, että tuota pientä tulee rakastamaan ehdoitta ja maailmassa eniten, niin silti sitä vaan vieläkin välillä ihmettelee, että kuinka toista voi rakastaa niin, että siihen rakkauteen meinaa pakahtua. Kuinka edes voi olla olemassa näin valtavia tunteita, joita koen lastani kohtaan. Ajattelin raskaana ollessani, että loppuisipa tämä raskaus jo, jotta pääsisin eroon jatkuvasta huolesta. Mutta lapseni syntymästä se huoli vasta alkoikin. Sitä vaan toivoo eniten maailmassa, että lapsi pysyisi terveenä, voisi hyvin ja olisi onnellinen.





Ihmisenä olen aina ollut tunteellinen, mutta äitiyden myötä minusta tuntuu että tunteellisuus korostuu entistä enemmän. Sitä vain havahtuu välillä tuijottelemasta tuota pientä itku silmässä, ja miettii vain, että miten sitä onkin saanut aikaan jotain noin täydellistä.


Äitiys ei ole oikeastaan muuttanut minua, koen olevani se ihan sama ihminen kuin ennen Lilianiakin. Kuitenkin joitain asioita arvostaa entistä enemmän, kuten esim. arkea ja terveyttä. Lilianille olisi voinut jäädä syntymästä vammoja, mutta onneksi siitä aiheutuvat viat kuten käsien toimimattomuus kuitenkin parantuivat, eikä luultavasti pienestä happivajeestakaan jäänyt mitään pysyvää. Tuntuu, että kun koimme kaiken tämän ja sen pelon selviääkö lapsi, jokaista päivää hänen kanssaan arvostaa vielä enemmän ja jokaisesta hetkestä hänen kanssaan nauttii täysin sydämin. Se, että kokee täydellisen ja helpon synnytyksen, sekä saa syliinsä suoraan synnytyksestä terveen lapsen, ei todellakaan ole minulle enää itsestäänselvyys. Arvostan myös kaiken kokemani jälkeen vielä enemmän hoitohenkilökuntaa; kätilöt ja lääkärit tekevät uskomattoman merkityksellistä työtä.


Elämä ja arki Lilianin kanssa on sujunut loistavasti. Äitiys tuntuu minulle luonnolliselta, ja välillä mietinkin, miten muka olen osannut elää ennen ilman Liliania. Nautin äitiyslomasta ja siitä, kun saa päivät pitkät suukotella tyttöä ja nauttia rauhassa hänen seurastaan, ei ole kiire mihinkään ja saa touhuta niitä asioita, mitä haluaa. Parhainta on se, kun aamulla herään siihen että Lilian tuijottaa minua sekä naureskelee, se tekee minut niin onnelliseksi. Hän on luonteeltaan hyvin iloinen ja kiltin oloinen pieni tyttö.


Äitinä haluaisin olla Lilianille sellainen, jolle hän voi kertoa mistä asiasta vaan, ja että hän tietää että hyväksyn hänet täysin sellaisena kuin hän on, ja mitä ikinä tulee vastaan, olen häntä tukemassa. Toivon että Lilian oppii minulta, että tässä maailmassa jokainen ihminen on yhtä arvokas, ja muita kohdellaan niinkuin toivoittaisi muiden kohdeltavan itseään. Toivon että Lilian pitää sisäistä kauneutta tärkeänä, ja hänestä kasvaa järkevä lämminsydäminen tyttö.


Toivon että meille tulee lämmin suhde, ja että Lilian voi luottaa minuun aina. Minun sylini on hänelle avoin ikuisesti, eikä hänestä tule koskaan liian aikuista tai vanhaa tulemaan äidin kainaloon. Itse olen lapsesta asti tottunut kertomaan tunteistani, ja haluan Lilianin kanssa jatkaa tätä tapaa ja kertoa hänelle aina ääneen kuinka paljon äiti häntä rakastaa. Toivon, ettei hänen koskaan tarvitse peitellä minulta tunteitani, olivat ne sitten millaisia hyvänsä.





Hyvä äiti on mielestäni sellainen, joka laittaa rajoja ja antaa rakkautta, rakastaa lasta sellaisena kuin hän on, on hänen tukenaan aina, on läsnä, ja kuuntelee, oli asia mikä tahansa. Tälläinen äiti on oma äitini ollut minulle, ja tälläinen toivon olevani myös omalle tyttärelleni.


Muille äideille haluaisin sanoa, että nautitaan näistä meidän pienistä joka ikinen sekunti, ollaan kiitollisia jokaisesta hetkestä heidän kanssaan, ja suukotellaan sekä otetaan heidät syliin. Se on vain yksi päivä, kun huomataan, kuinka itsenäisiksi ja isoiksi he ovat kasvaneet. Eikä sitä aikaa, kun nämä ovat vielä pieniä lapsia saa enää koskaan takaisin.

OTA YHTEYTTÄ

Miiluranta 1 C 4, 70800 KUOPIO

p. 044 988 3758

  • Instagram
  • Facebook

TIETOSUOJA

Copyright 2020 Laura Paula Maria Photography

Layout Copyright 2020 Laura Paula Maria Photography